Tweet

Open kirjablogi - Opettajan työssä tarvittavat tunnetaidot ja niiden kehittäminen

Ensikohtaamiseni Kuusi askelta tunnetaitajaksi-kirjan (Mirjam Virtanen, PS-Kustannus 2015) kanssa tapahtui opettajanhuoneessa viime lukuvuoden aikana. Selasin kirjan läpi sillä intensiteetillä, minkä keskipäivän välitunnista jäljelle jääneet minuutit vessatauon, kahvikupillisen ja työkaverin kanssa jutustelun lomassa mahdollistivat. En ehtinyt paneutua sisältöön tarkemmin, mutta mieleeni jäi kuuden askeleen mittainen emotionaalisen osaamisen kehittämismalli ja päätin, että meidän on tavattava tämän kirjan kanssa uudelleen. Kun vihdoin sain sen hyppysiini vähän paremmalla ajalla, luin opuksen lähestulkoon yhdeltä istumalta.

Teos pohjautuu Mirjam Virtasen väitöskirjaan Opettajan emotionaalinen kompentessi. Virtanen on väitöskirjatutkimuksessaan pyrkinyt selvittämään, millaiseksi luokanopettajat ja luokanopettajaksi opiskelevat arvioivat omat tunneälytaitonsa ja miten tärkeiksi he kokevat ne opettajan työssä. Ei liene yllätys, että tunneälytaitoja pidettiin opettajan ammatissa merkittävinä. Onhan opettajan työ ihmissuhdetyötä ja vuorovaikutusta.

Viime vuosina työn haastetta ovat lisänneet vaatimukset entistä tiiviimmästä yhteistyöstä niin kodin kuin muiden sidosryhmien sekä kollegoiden kanssa, opetuksen ulkopuolinen paperityö, haastavat oppilaat ja kiristyvät taloudelliset resurssit. Sen lisäksi, että oma naama täytyisi pitää jotakuinkin peruslukemilla, opettajan edellytetään myös tukevan oppilaiden tunnetaitojen kehittymistä ja työyhteisön näkökulmasta olisi suotavaa, ettei kaikkea likavettä kaataisi saavilla opettajanhuoneessa toisten niskaan. Ei siis ihme, että työ menee tunteisiin ja ”ope ragee taas” — ellei oppilaille niin viimeistään työpäivän jälkeen kotona täysin asiaankuulumattomille osapuolille. Tutkimuksen mukaan opettajat arvioivatkin omat tunneälytaitonsa alhaisemmaksi suhteessa niiden koettuun tärkeyteen työssä.

Kun muistelen omaa työhistoriaani, suurimpien onnistumisten ja epäonnistumisten kylkiäisenä ovat olleet voimakkaat tunteet. Hankala palaveri, joka pitäisi pystyä vetämään napakan ammattitaitoisesti meni mönkään kun kiihtyneen osapuolen tunnetila tarttui muihinkin, eikä kukaan saanut asioitaan esitettyä johdonmukaisesti. Oppitunnilla hatusta repäisty harjoite sai oppilaat innostumaan täysillä ja tämä ajoi open jalostamaan hyvän flow´n siivittämämä ideaansa muillekin oppitunneille. Tunteet tarttuvat. Tässä haaste piileekin - jotta opettaja voisi ohjata oppilasta kehittämään omaa emotionaalista osaamistaan, pitää hänen tulla toimeen itsensä kanssa, tunnistaa erilaisissa tilanteissa viriävät tunteet ja osata sopeuttaa oma toiminta tarkoituksenmukaiseksi käyttäen sopivassa suhteessa sekä järkeä että tunnetta.

Kuormaa siis lastataan kyytiin, mutta miten sitä jaksaisi kantaa? Kirjan keskiössä ovat opettajan työssä tarvittavat tunnetaidot ja niiden kehittäminen. Kaksi ensimmäistä lukua hahmottelevat emotionaalisen osaamisen lähtökohtia ja niiden merkitystä opettajan työssä — tekstin seassa on runsaasti lainauksia opettajien kertomuksista ja niihin on helppo samaistua. Kolmannessa luvussa esitetään emotionaalisen osaamisen kuusiportainen kehittämismalli. Rohkaisevaa onkin, että tunnetaidoista puhutaan kirjassa nimenomaan taitoina, joita jokainen voi harjoitella sen sijaan että ne kuitattaisiin henkilökohtaisina, muuttumattomina ominaisuuksina. Kehittämisprosessi aloitetaan omien tunneälytaitojen kartoittamisella kirjasta löytyvän testin avulla. Testin suorittamiseen menee parikymmentä minuuttia. Kun lähtökohta on selvillä, on opettajan käytävä keskustelu heikkouksiensa ja vahvuuksiensa sekä todellisen minänsä ja ihanneminänsä välillä eli pohdittava, millaiseksi haluaisi tulla. Vasta sen jälkeen on mahdollista laatia itselleen suunnitelma oman osaamisen kehittämiseksi. Kirjassa on useita pohdintatehtäviä, joiden kautta prosessin eri vaiheita voi työstää. Uskoisin, että antoisin ympäristö näiden tehtävien tekemiseen olisi työnohjaus. Työnohjauksen osalta opettajat ovat harmillisesti kovin eriarvoisessa asemassa. Rehellisesti sanottuna — tuntuu uskomattomalta, että haastavaa tunnetyötä tekeville ammattilaisille tällaista mahdollisuutta ei ole automaattisesti tarjolla. Onko taustalla edelleen tiedostamaton käsitys ihanneopettajasta, joka pärjää yksin tilanteessa kuin tilanteessa? Virtanen kehottaakin etsimään omasta työyhteisöstä ”luottopeilin” eli henkilön, jolta voisi saada palautetta omien taitojen kehittymisestä.

Kirjoittaja haastaa opettajaa hidastamaan tahtia niin työssä kuin vapaa-ajalla ja etsimään tasapainoista työnjakoa tunteille ja järjelle sekä pohtimaan, mikä opettajan työssä on ensisijaista. Taikatemppuja ei ole tarjolla, eikä näitä tehtäviä voi delegoida - liikkeelle pitää lähteä omasta itsestä.

Suvi Kallionkieli

Takaisin kirjablogi -listaukseen>>

Tilaa Kuusi askelta tunnetaitajaksi -kirja tästä>>