Kun on opettanut yli kaksikymmentä vuotta samassa oppilaitoksessa, tuntuu välillä, että on muuttunut koulun huonekaluksi, joka toistaa lukuvuodesta toiseen samoja kuvioita.

Menetelmä opettaa kukin asia pysyy pitkälti samana. Tuntuu, ettei pyörää kannata keksiä uudestaan ja rutiinit luovat varmuutta ja rauhaa. Toisaalta liian tutuksi tulleisiin toimintatapoihin kyllästyy ja totuttuun leipiintyy. Välillä on siis jo ihan työssäjaksamisenkin ja työnteon imun näkökulmasta hyvä ravistella tottumuksiaan ja haastaa ajattelutapojaan. Siksi tartuin kiinnostuksella David Mitchellin teokseen 27 tutkitusti toimivaa tapaa opettaa. Mitchell on uusiseelantilaisen Canterburyn yliopiston dosentti, joka on toiminut opettajankouluttajana ja tutkijana eri puolilla maailmaa; alun perin Mitchell työskenteli opettajana erityisesti erityislahjakkaiden lasten parissa.



Tutkitusti toimivalla tavalla opettaa Mitchell tarkoittaa opetusmenetelmiä, joita on tieteellisesti tutkittu. Käytännön kokemus tavoista, joilla opetus onnistuu, on ensiarvoisen tärkeää. Kokeneen opetuskonkarinkin on kuitenkin aika ajoin kaiken käytännöllisyyden ja opettamisen ruohonjuurityön keskellä hyvä pysähtyä tarkastelemaan tutkittuja perusteita, joille opetus kannattaa perustaa sekä pohtia, mihin seikkoihin opettajan tulee kiinnittää huomiota suunnitellessaan opetusta ja opettaessaan. Kirjoittaja ymmärtää opettajien kiireen: käytännön opetustyön ohella saattaa olla mahdotonta pysyä ajan tasalla jatkuvasti kasvavasta tutkimuskirjallisuudesta ja sen soveltamisesta opetuksen tarpeisiin. Tästä syystä hänen teoksensa kansiin on pyritty tiiviisti ja yleistajuisesti keräämään tietoa viimeaikaisesta ja tuloksellisiin opetustapoihin perehtyvästä tutkimuksesta, jota tehdään eri puolilla maailmaa.

Teoksen suomenkieliseen laitokseen johdannon on kirjoittanut Jyväskylän yliopiston professori Hannu Savolainen. Suomen opetusjärjestelmä onkin huomioitu Mitchellin teoksessa 27. menetelmänä. Mitchell nostaa esille suomalaisen koulutusjärjestelmän menestystekijöinä muun muassa opettajien autonomian ja korkean koulutuksen, maltillisen läksymäärän, joustavan kansallisen opetussuunnitelman ja sen, ettei oppilaita testata liikaa. Savolaisen saatesanoissa teoksen alussa todetaan, että tutkimusnäyttöön perustuvien hyvien toimivien opetusmenetelmien pohtiminen on kuitenkin Suomessakin ajankohtaista: hyvästä perinteestä huolimatta oppimisen tuloskehitys on kääntynyt selvästi heikompaan suuntaan ja osaamiserot sukupuolten välillä ovat kärjistyneet. Koulutus ei enää tasaa niitä yhteiskunnallisia eroja, joita se aiemmin on tasannut.

Yli 400-sivuisen tietoteoksen sivuilla esitellyiksi tulevat muun muassa yhteistoiminnallinen ryhmäopetus, vertaisopetus, sosiaalisten taitojen harjoittelu ja kouluntasoisten strategioiden luominen. Teoksessa pureudutaan myös muun muassa vanhempien osallistumiseen ja tukeen, kognitiivisten ja muististrategioiden opettamiseen, luokkahuoneen ilmapiiriin ja eri tahojen väliseen yhteistyöhön. Kukin opetusmenetelmä on esitelty selkeästi ja verrattain lyhyesti. Kunkin menetelmän yleisesittelyä taustoitetaan perustavan ajatuksen ammentamisella. Sen jälkeen käsitellään käytäntöä, tutkimusnäytön kertomaa sekä mahdollisia riskejä. Lopusta löytyy napakka yhteenveto ja kirjallisuussuosituksia.

Teoksen menetelmät on kirjattu erityisesti eritysopetuksen tarpeisiin. Teoksessa on kuitenkin ammennettavaa eri oppilaitosasteille ja erilaisten oppilaiden kanssa työskentelyyn. Yläkoulun opettajana minua ilahdutti teoksessa sen monipuolisuus ja humaanisuus. Oppimista ei nähdä ensisijaisesti tietojen siirtona vaan taitojen opetteluna. ”Suuri osa oppimisesta on itsenäistä, itseohjautuvaa ja spontaania ja tapahtuu usein ympäristöä havainnoimalla sekä yrittämällä ja erehtymällä”, tiivistää Mitchell opetusnäkemyksensä osuvasti teoksensa esipuheessa.

Kirjoittaja:
Katariina Knuutinen
äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori
Järvenpään Yhteiskoulu

Tutustu kirjaan lisää